Minulta kysyttiin, oliko uusimman kirjani, Marttinansaaren, kansikuva siitä saaresta? On. Tavallaan. Vaikka kuva ei ole Marttinansaaresta, ilmentää se ikävääni saarelle, jossa mummolani on ollut. Saarelle, jonne en ole koskaan päässyt käymään ja jonne en myöskään koskaan pääse.
Marttinansaari kuului Uukuniemen pitäjään ennen sotaa, mutta kun uusi raja vedettiin, saari jäi juuri ja juuri Neuvostoliiton puolelle. Se on nykyään suljettua Venäjän raja-aluetta.
Osallistuin noin viisi vuotta sitten äitini suvun sukujuhlille Uukuniemellä. Ohjelmaan kuului rajavartioston valvomana veneajelu Marttinansaaren edustalla. Yhdessä kohtaa pääsin parinkymmenen metrin päähän äitini syntymäsaarta, ei olisi ollut konsti eikä mikään uida sinne. Mutta keltaiset rajapyykit keinuivat mahtavina Pyhäjärven aallokossa viestittäen, että ei metriäkään eteenpäin. Tästä loukkauksesta kirjan kirjoittaminen lähti, minua ei päästetty sinne minne minulla olisi pitänyt olla oikeus mennä. Päätin käydä saaressa, vaikka fiktiivisen tarinan voimin.
Marttinansaaren kirjoittaminen on ollut sekä raskasta että rakasta. Äitini oli joutunut lähtemään kahdesti evakkoon, isä oli sotinut vuosikausia rintamalla, mutta näistä asioista ei kotona puhuttu. Meillä ei puhuttu kaipuusta Karjalaan, ei kerrottu evakkoajan kokemuksia tai sotajuttuja. Tai sitten minä en osannut kuunnella. En edes tiennyt Marttinansaaren olemassaolosta ennen sukujuhlia.
Olen syntynyt 12 vuotta sodan loppumisen jälkeen, isosisko sodan aikana ja veli ja toinen sisko heti sodan jälkeen. Isällä ja äidillä oli kädet täynnä työtä, piti luoda uusi elämä, rakentaa talo ja sopeutua hämäläiseen elämäntahtiin, ei siinä ollut aikaa muistella kipeitä asioita.
Rupesin innolla kirjan taustatyöhön: luin romaaneja, väitöskirjoja, evakkotarinoita, kuvakirjoja Karjalasta, haastattelin tuttuja ja tuntemattomia, etsin valokuvia, luin karjalaista keittokirjaa, piirsin aikajanoja eli loin maailmaa, jossa äitini ja isäni olivat eläneet. Kirjan kertomus on fiktiivinen, mutta olen kätkenyt kirjaan myös perheeseeni ja sukuumme liittyviä asioita.
Kun olen puhunut kirjasta kirjoitusvaiheessa, olen saanut vastaväitteitä siitä, että olen kutsunut evakkoja pakolaisiksi. Mutta sitähän he olivat, he etsivät turvaa oman maan sisältä, kuten miljoonat ihmiset tekevät tänäkin päivänä. Olen vieraillut pakolaisleireissä Libanonissa ja Palestiinassa ja siellä tunnettiin samaa ikävää ja surua tutun ja turvallisen menettämisestä kuin mitä suomalaiset evakot tunsivat. Oli jätettävä, ei vain koti, vaan myös pellot, hedelmätarhat, metsät, naapurit, ystävät, koulukaverit, työtoverit, pyhäköt, hautausmaat, tehtaat, sairaalat. Kaikki se minkä oli luullut olevan pysyvää.
Kirjan Hiljan ja Unton poika Jouko ei tiennyt mitään vanhempiensa kotisaaresta. Kirjan Said puolestaan kantaa mukanaan avainta taloon, josta hänen vanhempansa pakenivat 1948, jo ennen hänen syntymäänsä. Sota jättää jälkensä myös sodanjälkeisiin sukupolviin. Se on piirtänyt varjonsa myös minuun.
Olen kiitollinen siitä, että ryhdyin tähän työhön. Olen oppinut paljon, mutta ennen kaikkea olen käynyt mummolassa.